"Kiintymyssuhdetrauma sattuu niin paljon, että sitä ei muista"

Lainasin otsikon eräästä Ross Rosenbergin videosta, koko videota en kuitenkaan tähän halua linkittää. Omia lapsuuden muistojani on aina kuvastanut kummallisella tavalla se, etten oikeastaan osaa muistaa paljoa, varsinkaan konkreettisella ja tunteessa sisällä olevalla tavalla. Voin muistaa irrallisia asioita sieltä täältä, jotka eivät ole yhdistyneet kokonaisuudeksi. Minulla kesti monia vuosia edes tajuta, että minua on käytetty hyväksi. Ylläpidin pitkään ihannoitua kuvaa hänen lempeästä ja ystävällisestä luonteestaan, joka teki kaiken vain halutessaan minulle hyvää. Kaikki tunteeni ja muut todisteet siitä, että asiat eivät ehkä olleetkaan näin, tulkitsin omiksi vioikseni. Minä olin aivan liian herkkä, hemmoteltu liian hyvään tottunut kakara, joka ei mitään mistään tiennyt.

Nyt, kun olen alkanut muistamaan tunteitani niin, että pystyn yhdistämään niitä asioihin ja tilanteisiin, huomaan, että nämä tunteet eivät ole mitään mystisiä kadonneita ja tuntemattomia. Ne ovat kulkeneet mukanani koko elämäni. Ne ovat olleet niitä, joilla olen reagoinut erilaisiin asioihin elämässäni ja ruoskinut itseäni siitä, miten sekopäisesti suhtaudun. Olen muistanut ne aina, tuntenut ne aina, eivät ne ole hävinneet mihinkään. Se mikä on ollut hävinnyt, on punainen lanka, kyky yhdistää tunteet ja asiat toisiinsa.

En halua suhtautua liian yksinkertaisesti kokemaani, vaikka vihaakin pitäisi osata tuntea välillä. Pystyn kuitenkin hahmottelemaan sukupolvien ketjun, jossa hän ei ole halunnut olla vanhempiensa kaltainen, uskonkin tähän, osittain hän on välittänyt edelleen lievemmän trauman, mutta trauman yhtäkaikki. Häneen sattuu niin paljon, ettei hän ole koskaan pystynyt ottamaan apua vastaan, ja kiintymyssuhdetrauman paraneminen vaatii sitä, että tunnustaa oman tarvitsevuutensa ja ottaa apua toiselta ihmiseltä vastaan. Ehkä hän tosissaan uskoo haluavansa minulle hyvää heijastaessaan itsensä minuun ja käyttämällä minua sitä kautta omien tarpeidensa täyttämiseen. Joskus vain on todella vaikea nähdä oman itsensä ulkopuolelle.



Neiti Kettu