Tervetuloa Ketunhäntä kainalossa -blogiin! Blogin tarkoitus on käsitellä narsismia ja psykopatiaa uhrin ja selviytyjän kannalta olennaisella tavalla. Tämän kaltaiseen manipulointisuhteeseen joutuminen on yleensä todellisuutta vääristävä ja itseluottamusta murentava kokemus. Vaikka tällä hetkellä kaikki tuntuisi sumuiselta, et kuitenkaan ole hullu, eikä hyväksikäytetyksi tuleminen ole sinun syytäsi! Saman kokeneita on enemmän kuin uskotkaan. Tästä on mahdollisuus selviytyä ja päästä eteenpäin! Skrollaa sivu alas, niin löydät lisää sisältöä.

tiistai 30. elokuuta 2016

Milloin käytös on vahingollisen narsistista ja milloin vain "normaalisti hankalaa"?

Tämä kysymys on ikiklassikko, joka aina tietyin väliajoin nousee takaisin mieleen. Kysymys itsessään on siinä mielessä hieman väärässä, että mikä tahansa käytös voi olla vahingollista, jos henkilö ei suostu sitä itse tiedostamaan, käsittelemään ja muuttumaan. Mitään yksiselitteistä rajaa käytökselle ei voi asettaa, vaan se on enemmän kiinni henkilön kyvystä ja halusta itsetietoisuuteen ja muutokseen. Toisaalta kyse on myös siitä, mitkä omat rajasi ovat. Vaikka henkilö ei olisi narsisti, mutta jos hän ei kykene itseymmärrykseen jossakin sinulle hyvin tärkeässä asiassa, läheinen suhde hänen kanssaan todennäköisesti tulee vahingoittamaan sinua, ellet luovu rajoistasi (joka itsessään on jo vahingollista).

Dana (Thrive after abuse) puhuu videoillaan usein narsistisesta mielestä (mindset) verrattuna tavalliseen mieleen. Tavallisesti ihmiset ovat suuntautuneet yhteistyöhön ja jonkinlaisen yhteisymmärryksen löytämiseen, asioiden selvittämiseen. Narsisti taas on suuntautunut kilpailuun ja siihen, että oli tilanne mikä tahansa, hän on voittaja. Muulla ei ole väliä. Vaikeaksi tunnistamisen kannalta tämä yhtälö menee silloin, kun kilpailumieli suuntautuu tarkoitukseen olla paras äiti tai isä, paras ystävä, paras muiden auttaja tai paras yhteistyön tekijä. Tällöin narsisti toimii monella tapaa kuten hyveelliseltä ja yhteistyökykyiseltä ihmiseltä voi odottaa, ja uhrin on vaikea ymmärtää, miksi hänestä tuntuu pahalta. Kilpailuhengellä on kuitenkin se kääntöpuoli, että jos lapsi, ystävä tai auttamisen kohde ei toimikaan narsistin määrittelemän ennalta suunnitellun käsikirjoituksen mukaan, ei reagoi oikealla tavalla tai ei koekaan narsistia parhaaksi pyhimykseksi, homma ei enää etenekään mukavasti. Lapsessa, ystävässä tai auttamisen kohteessa täytyy tällöin olla jotain vikaa, koska hän ei todista narsistin paremmuutta, vaikka tämä on tehnyt kaikkensa, vaikka mitä, ja vielä vähän enemmänkin. Toisella ihmisellä ei siten ole oikeutta omiin tunteisiinsa, hänellä ei ole oikeutta kokea huonoa oloa silloin, jos narsisti on tehnyt kaiken keksimänsä tämän olon parantamiseksi.

Kilpailumieltä voi ymmärtää miettimällä itsensä narsistin lapseksi. Narsistille ei ole olemassa muuta kuin joko tai, jolloin lapsen on hyväksyntää saadakseen oltava paras tai hän ei ole mitään (lopultahan ne huomion rippeet sen parhaudenkin ansiosta ovat aika niukkoja, mikä sysää tavoittelemaan jotakin utopistista parhautta, jota ei ole edes mahdollista saavuttaa). Tämä kilpailumieli on siksi sellainen asia, joka hyvin helposti jää jollain tasolla alitajuntaan narsistien lapsille, vaikkei sitä toteuttaisikaan omassa elämässään kaikkein rajuimmalla tavalla. Se on jotakin, mitä täytyy oikein kunnolla miettiä itsessään, se on jossain piilossa. Jälleen, jos pelkäät olevasi sittenkin itse se narsisti, niin todennäköisyys on sitä pienempi, mitä enemmän tosissasi haluat käsitellä omia ongelmiasi. Voi olla, että sinuun on tarttunut narsistisia piirteitä (hyvin todennäköistä), mutta niistä ei tule ongelmaa, jos olet valmis itseymmärrykseen ja muutokseen. Kukaan meistä ei ole täydellinen, ja oma kasvuympäristömme joka tapauksessa vaikuttaa meihin jollain tapaa. Se ei kuitenkaan tuomitse meitä lopullisesti mihinkään.



Neiti Kettu

2 kommenttia:

  1. Hyvä kirjoitus. Itse koen olevani varttinarsisti, johtuen tuosta äidin narsismista ja siitä kasvatuksesta, jonka sain. Elämäni 35-ensimmäistä vuotta kulkivat tarinoita keksien ja valheita syytäen kanssaihmisille. Milloin lähdin työpaikastani tekemään bisnestä Ruotsiin "omaan perustamaani yritykseen" vaikka menin rappuja siivoomaan, kun olin saanut työpaikasta tarpeekseni. Sotilasarvoni vaihteli vääpelistä luutnanttiin ja välillä olinkin vaikeuksissa, kun keskustelukumppani oli todella käynyt RUK:n
    Mitään negatiivista ja sellaiseksi tulkittavaa en sietänyt, vaan pukukopilla kun yleisöä ei ollut laittelin "humoristeja" järjestykseen.

    Joskus 30-vuotiaana tajusin, että minussa on jotakin pielessä ja löysin kirjoja, jotka käsittelivät narsismia. Bingo olin löytänyt sairauteni. Rupesin lukemaan kirjoja, jotta parantuisin ja voisin muuttaa käytöstäni. Samalla sitten selvisi, ettei voinut olla 100% narsisti, koska tunnustin ongelman ja halusin muuttua. Sekin selvisi, että äitini on 100% narsisti ja lopulta päädyin diagnoosiin, että olen narsistisesti vanhingoittunut, jolla on mahdollisuus repiä itsestä irti narsistinen käytös. Ensimmäisenä lopetin valehtelun ja se olikin todella vapauttavaa, kun ei tarvinnut kokoajan miettiä, oliko joku huomannut aukkoja tarinoissani. Rehellisyys on todella vapauttavaa.

    Vaikeinta on ollut oppia siihen, ettei reagoi jok ikiseen negatiiviseen kommenttiin mitä elämässä vastaan tulee. Ilmeisesti siinäkin olen onnistunut, koska työpaikalla minua kuvaillaan sanalla "rauhallinen ja vaakaa" Kun oli leikkauksessa, niin sairaalan paperissa oli sana "asiallinen" joten ilmeisesti kova työ on tuottanut tulosta.

    Mutta helppoa ei ole ollut ja vaikeuksien takia olenkin ajatellut, että ilman kovia ponnisteluja olisin 100% narsisti, ja olisin ympäristölleni vaarallinen.
    T. Mies(19)65

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei! Muut asiat ovat vieneet minut mennessään sen verran, että on jäänyt tämä blogi hieman taka-alalle. Ajattelin kuitenkin vastailla sinulle näin myöhään, sillä on todella hienoa miten olet tutkiskellut itseäsi! On hyvin ymmärrettävää, että narsistisen vanhemman kanssa kasvaneena joutuu ihan selviytyäkseen oppimaan narsistisia toimintamalleja, jotka jäävät sitten päälle myöhempäänkin elämään. Luulen, että miehille aggressiivinen hyökkäävä tyyli on jollain tapaa myös luontaisempi selviytymiskeino kuin naisille, miehiä kun kannustetaan näyttämään vihaa mutta ei surua esimerkiksi. Kunnioitan suuresti vastuuntuntoasi ja työtäsi, jota olet itsesi kanssa tehnyt. :)

      Poista