Narsistisen suhteen jälkeen: Uskalla olla tarvitseva silloin, kun on sen aika
Olen jo muutamassa kirjoituksessa käsitellyt Craig Malkinin Rethinking Narcissism - The secret to recognizing and coping with narcissists -kirjasta oivaltamiani asioita (ks. Rethinking Narcissism: Narsismin kirjo ja muodot , Narsistisen suhteen jälkeen: Uskalla loistaa). Jatkan vielä tässä kirjoituksessa siltä pohjalta, että myös tarvitsevuus on tietynlaista valokeilassa olemista. Janan toiseen ääripäähän (kaiku tai läheisriippuvuus -puoleen) tottuneen voi olla vaikeaa uskaltaa ottaa huomiota vastaan silloin, kun omat voimat on vähissä ja kuitenkin tarvitsisi tukea. Voi tuntua siltä, että kaikesta pitäisi selvitä itse, ja että on itsekästä tai huomionhakuista ottaa vastaan huomiota tai tukea. Olen kuitenkin huomannut, että vaikka on helpompaa torjua ja olla ottamatta vastaan huomiota sitä tarvitessaan, siitä jää kuitenkin sisälle vaje. Huomion tarvitseminen on inhimillinen tarve, eikä sitä pysty ravistamaan niskastaan pois, vaikka yrittäisi. Se mitä tästä seuraa on, että tilanne menee ohi, mutta vaje jää sisälle.
Yksinkertaisin esimerkki on se, että silloin kun olet sairaana, muut tarjoutuvat auttamaan ja huomioimaan tavallista enemmän, koska silloin erityisesti tarvitset sitä. Jos kuitenkin torjut tämän, et saa kokemusta erityishuomiosta, ja jossain vaiheessa tervehdyt. Tällöin ei ole enää mitään syytä miksi ihmiset huomioisivat sinua mitenkään tavallista enemmän, mutta sisällesi jäänyt vaje salaa kaipaa tätä. Jotain jäi puuttumaan, jotain sellaista, jota oikeasti tarvitsit ja ansaitsit. Mutta sen aika meni jo ohi, eikä sitä hetkeä saa takaisin. Vaje sisälläsi voi kehittyä syyllisyydeksi ja katkeruudeksi. Voit kokea syyllisyyttä huomiontarpeestasi, siitä että haluaisit jotakin erityistä silloinkin, kun tilanteessa ei mitään erityistä olisikaan. Lopulta voit pikku hiljaa kerätä katkeruutta sisällesi, kokea että ihmiset ovat kylmiä ja välinpitämättömiä, ettet ole saanut sitä mitä ansaitsisit, että elämä on pettänyt sinut.
Siinä ei ole mitään väärää, että ottaa vastaan erityshuomiota silloin, kun on sen aika. Jokainen meistä tarvitsee sitä ajoittain, ja kun sitä saa silloin kun on sen aika, se täyttää sisäisen tarpeemme, eikä sisällemme jää vajetta. Narsistisessa suhteessa tämä huomio oli evätty meiltä, eli valinta ei ollut meidän, mutta olemme voineet jatkaa sen eväämistä itse muillakin elämän alueilla. Tavoittelin aikoinaan tilaa, jossa en tarvitse mitään, en tuomitse mitään tai ketään, ja olen täysin joustava kaikessa. Ajattelin tällä tavalla ansaitsevani paikan täältä maailmasta niin, ettei minua potkittaisi tai muuten poljettaisi. Saisin olla rauhassa, kunhan vain en ilmaisisi tarpeitani (=olisi hankala) missään tilanteessa.
Olen viime aikoina tajunnut, että vaikka aiemmin elämässäni olin hyvin vastahakoinen puhumaan asioistani tai hakemaan apua keneltäkään, suojelin kuitenkin sisälläni toivoa, joka sanoi: "jos hakisin apua (ja jos minulla olisi tarpeeksi suuria ongelmia, joihin hakea apua), silloin joku auttaisi minua". Koska en hakenut apua, tämä toivo säilyi sisälläni vahingoittumattomana, koska se ei joutunut haastetuksi. Olen viime aikoina joutunut tilanteeseen, jossa olen ymmärtänyt, että tämä toivo oli lapsen voimakasta toivoa, jota halusin pitää yllä olemalla hakematta apua. Kun olen luopunut tuon toivon suojelemisesta, olen joutunut kohtaamaan sen, että maailma ei aina vastaa tähän tarpeeseen. Ihmiset ovat rajallisia ja puutteellisia: aika, energia, kyvyt tai mahdollisuudet eivät aina riitä. Tämä ei tarkoita, että joko nämä ihmiset olisivat kamalia ihmisiä tai sitten minä olisin se kamala, joka ei ansaitse apua. Se on vain ainoastaan tämän maailman realiteetti, jolta lapsen vahva halu halusi suojella toivoa.
Ajattele esimerkiksi jotakin uutista, jonka olet lukenut tuntemattomille ihmisille tapahtuneesta vaikeasta asiasta. Jutun lukeminen voi koskettaa ja nostaa kyyneleetkin silmiin, voit jonkin aikaa miettiä miten tämä ihminen jaksaa ja pärjää. Jonkin ajan päästä juttu kuitenkin hiipuu pois mielestäsi ja jatkat omaa elämääsi. Jutussa kuvattu ihminen voi kuitenkin olla yhä avun tarpeessa, mutta koska hän on sinulle etäinen ihminen, pystyt helposti sivuuttamaan sen ja jatkamaan omaa elämääsi eteenpäin. Tämän tajuaminen oli minulle jostain syystä kohtalainen shokki (johtuen varmaankin läheisriippuvuustaipumuksesta), olenhan sen rationaalisesti osannut ymmärtää ennenkin, mutta nyt kun tajusin sen sisälläni, se soti niin monia vanhoja käsityksiäni ja itselleni asetettamiani vaatimuksia vastaan, että järkytyin. Todellisuus on tämä, rikkinäinen. Maailmassa ei missään olekaan piilossa sellaista suojapaikkaa, johon sisäinen lapseni voisi mennä turvaan kaikkea elämässäni tapahtunutta. Sellaista paikkaa ei ole, ja olen tiedostamattani etsinyt sitä koko elämäni. Mutta silti samaan aikaan, tässä rikkinäisessä maailmassa niin moni ihminen pyrkii välittämään toisista (tuntemattomistakin) niissä rajoissa, mitä pystyy. On mahdollista löytää yhteyksiä toisiin ihmisiin, mutta samaan aikaan toisaalla voi joutua pettymään. Tämä kaikki tekee muodostuvat ja muodostuneet (terveet) yhteydet hyvin arvokkaiksi, ja ne hetket, jolloin omat voimat ovat maassa ja (luotettava) ihminen elämässäsi tarjoaa apua, ovat korvaamattomia. Se on suunnaton lahja ja hieno asia, jolloin siitä ei ole mitään järkeä kieltäytyä.
Neiti Kettu
Yksinkertaisin esimerkki on se, että silloin kun olet sairaana, muut tarjoutuvat auttamaan ja huomioimaan tavallista enemmän, koska silloin erityisesti tarvitset sitä. Jos kuitenkin torjut tämän, et saa kokemusta erityishuomiosta, ja jossain vaiheessa tervehdyt. Tällöin ei ole enää mitään syytä miksi ihmiset huomioisivat sinua mitenkään tavallista enemmän, mutta sisällesi jäänyt vaje salaa kaipaa tätä. Jotain jäi puuttumaan, jotain sellaista, jota oikeasti tarvitsit ja ansaitsit. Mutta sen aika meni jo ohi, eikä sitä hetkeä saa takaisin. Vaje sisälläsi voi kehittyä syyllisyydeksi ja katkeruudeksi. Voit kokea syyllisyyttä huomiontarpeestasi, siitä että haluaisit jotakin erityistä silloinkin, kun tilanteessa ei mitään erityistä olisikaan. Lopulta voit pikku hiljaa kerätä katkeruutta sisällesi, kokea että ihmiset ovat kylmiä ja välinpitämättömiä, ettet ole saanut sitä mitä ansaitsisit, että elämä on pettänyt sinut.
Siinä ei ole mitään väärää, että ottaa vastaan erityshuomiota silloin, kun on sen aika. Jokainen meistä tarvitsee sitä ajoittain, ja kun sitä saa silloin kun on sen aika, se täyttää sisäisen tarpeemme, eikä sisällemme jää vajetta. Narsistisessa suhteessa tämä huomio oli evätty meiltä, eli valinta ei ollut meidän, mutta olemme voineet jatkaa sen eväämistä itse muillakin elämän alueilla. Tavoittelin aikoinaan tilaa, jossa en tarvitse mitään, en tuomitse mitään tai ketään, ja olen täysin joustava kaikessa. Ajattelin tällä tavalla ansaitsevani paikan täältä maailmasta niin, ettei minua potkittaisi tai muuten poljettaisi. Saisin olla rauhassa, kunhan vain en ilmaisisi tarpeitani (=olisi hankala) missään tilanteessa.
Olen viime aikoina tajunnut, että vaikka aiemmin elämässäni olin hyvin vastahakoinen puhumaan asioistani tai hakemaan apua keneltäkään, suojelin kuitenkin sisälläni toivoa, joka sanoi: "jos hakisin apua (ja jos minulla olisi tarpeeksi suuria ongelmia, joihin hakea apua), silloin joku auttaisi minua". Koska en hakenut apua, tämä toivo säilyi sisälläni vahingoittumattomana, koska se ei joutunut haastetuksi. Olen viime aikoina joutunut tilanteeseen, jossa olen ymmärtänyt, että tämä toivo oli lapsen voimakasta toivoa, jota halusin pitää yllä olemalla hakematta apua. Kun olen luopunut tuon toivon suojelemisesta, olen joutunut kohtaamaan sen, että maailma ei aina vastaa tähän tarpeeseen. Ihmiset ovat rajallisia ja puutteellisia: aika, energia, kyvyt tai mahdollisuudet eivät aina riitä. Tämä ei tarkoita, että joko nämä ihmiset olisivat kamalia ihmisiä tai sitten minä olisin se kamala, joka ei ansaitse apua. Se on vain ainoastaan tämän maailman realiteetti, jolta lapsen vahva halu halusi suojella toivoa.
Ajattele esimerkiksi jotakin uutista, jonka olet lukenut tuntemattomille ihmisille tapahtuneesta vaikeasta asiasta. Jutun lukeminen voi koskettaa ja nostaa kyyneleetkin silmiin, voit jonkin aikaa miettiä miten tämä ihminen jaksaa ja pärjää. Jonkin ajan päästä juttu kuitenkin hiipuu pois mielestäsi ja jatkat omaa elämääsi. Jutussa kuvattu ihminen voi kuitenkin olla yhä avun tarpeessa, mutta koska hän on sinulle etäinen ihminen, pystyt helposti sivuuttamaan sen ja jatkamaan omaa elämääsi eteenpäin. Tämän tajuaminen oli minulle jostain syystä kohtalainen shokki (johtuen varmaankin läheisriippuvuustaipumuksesta), olenhan sen rationaalisesti osannut ymmärtää ennenkin, mutta nyt kun tajusin sen sisälläni, se soti niin monia vanhoja käsityksiäni ja itselleni asetettamiani vaatimuksia vastaan, että järkytyin. Todellisuus on tämä, rikkinäinen. Maailmassa ei missään olekaan piilossa sellaista suojapaikkaa, johon sisäinen lapseni voisi mennä turvaan kaikkea elämässäni tapahtunutta. Sellaista paikkaa ei ole, ja olen tiedostamattani etsinyt sitä koko elämäni. Mutta silti samaan aikaan, tässä rikkinäisessä maailmassa niin moni ihminen pyrkii välittämään toisista (tuntemattomistakin) niissä rajoissa, mitä pystyy. On mahdollista löytää yhteyksiä toisiin ihmisiin, mutta samaan aikaan toisaalla voi joutua pettymään. Tämä kaikki tekee muodostuvat ja muodostuneet (terveet) yhteydet hyvin arvokkaiksi, ja ne hetket, jolloin omat voimat ovat maassa ja (luotettava) ihminen elämässäsi tarjoaa apua, ovat korvaamattomia. Se on suunnaton lahja ja hieno asia, jolloin siitä ei ole mitään järkeä kieltäytyä.
Neiti Kettu
Kommentit
Lähetä kommentti