Kun vanhempi on kaltoinkohteleva - osa 1/2

Lapsuudessa koettua kaltoinkohtelua voi jaotella monella tavalla. Yksi keskeisin trauman vakavuuteen vaikuttava tekijä on kaltoinkohtelijan rooli lapsen elämässä. Mitä läheisempi henkilö on, sitä vaikeampi asiaa on käsitellä. Olen aiemminkin jo käsitellyt Tukholma-syndrooman kaltaisia oireita ja traumasidosta, jotka ovat reaktioita mahdottomaan tilanteeseen, jossa kaltoinkohtelija on samalla myös ainut tai merkittävimpiin kuuluva turvan lähde.

Kaltoinkohtelua voi jaotella myös erilaisiin muotoihin. Yleensä kaltoinkohtelusta puhuttaessa tarkoitetaan fyysistä tai seksuaalista kaltoinkohtelua. Emotionaalinen ja psyykkinen kaltoinkohtelu jätetään usein huomioimatta, todennäköisesti osittain myös siitä syystä, että sitä on hankala määritellä. Rajan veto ei ole yhtä selvää kuin fyysisen ja seksuaalisen koskemattomuuden kohdalla. On hyvin vaikea näyttää toteen tai todistaa emotionaalisen kaltoinkohtelun olemassaolo objektiivisesti, sillä samaa käyttäytymistä ei voi yksiselitteisesti joka tilanteessa määritellä kaltoinkohteluksi. Varsinkin narsistiset kaltoinkohtelijat osaavat keksiä monia erilaisia oikeuttavia selityksiä teoilleen, ja uhrikin helposti uskoo nämä sivuuttaen omat tuntemuksensa.

Omasta mielestäni kaltoinkohtelun muotoa tärkeämpää ovat kaltoinkohtelijan motiivit. Tilanne, jossa vanhempi nimittelee lasta ja nauraa sadistisesti päälle sekä nolaa hänet tarkoituksella muiden läsnäollessa, on mielestäni potentiaalisesti vahingoittavampi kuin tilanne, jossa vanhempi suuttuessaan lyö lasta, mutta myöhemmin tajuaa tehneensä väärin ja mahdollisesti hakee apua ongelmaansa. Molemmat tilanteet ovat vahingoittavia lapselle, mutta mielestäni on suuri vääryys miten helposti sadistista emotionaalista väkivaltaa vähätellään. Vaikka ensimmäisen tilanteen vanhempi ei vahingoittaisi lastaan fyysisesti, tuon kaltainen tilanne on lapselle lähes mahdotonta käsitellä. Se, että turvan lähteenä toimiva vanhempi haluaisi aktiivisesti pahaa lapselle, eikä tee näin vain mielenhäiriössä, on tuhoisaa tiedostaa. Lapsi yleensä vaistoaa vanhemman motiivit, mutta ei ymmärrä tai osaa tulkita niitä tietoisesti. Näin ollen vielä aikuisenakin sadistisesti kaltoinkohdellut lapset pyrkivät kieltämään tämän todellisuuden, ja selittävän vanhempansa käytöstä mieluummin "stressillä", "vaikeuksilla", "hankalalla lapsuudella" tai sanomalla, ettei vanhempi tajunnut, miten paljon vahingoitti. Emotionaalisen kaltoinkohtelun käsittelyä vaikeuttaa myös se, että ei ole olemassa mustelmia, joita osoittaa. Ei ole todistusaineistoa, jonka perusteella voisi todistaa itselleen tai muille tulleensa kaltoinkohdelluksi. On raskas tie lähteä yksin uskomaan omaan totuuteensa, jos kukaan ympärillä ei tue sitä. Kaltoinkohtelijan motiivien vaikutuksesta lapsen oireiden voimakkuuteen ei kuitenkaan ole olemassa tutkimusta, koska kaltoinkohtelijan motiiveja olisi hankala objektiivisesti mitata. Jälleen voidaan myös mainita, että monet narsistiset kaltoinkohtelijat osaavat peitellä motiivejaan, osa heistä ei välttämättä edes tunnista kiusaavansa tahallaan (narsisti projisoi oman sadisminsa näkemällä sen muissa ihmisissä, psykopaatti taas ei koe moraalista ongelmaa sadistisuudessa - voin myöhemmin kirjoitella lisää myös narsisimin ja psykopatian eroista ja päällekkäisyyksistä). Suurimmalle osalle ihmisistä on yhä tabu, että vanhempi voisi haluta kiusata lastaan huvin vuoksi ja tahallaan. Kuvitellaan, että kyllä se paatuneinkin psykopaatti omaa lastaan rakastaa, että lapsen syntymä muuttaa kaiken. Mainitsen kuitenkin myös, että suuri osa kaltoinkohtelevista vanhemmista ei ole narsisteja tai psykopaatteja, eikä heillä ole sadistista motiivia taustallaan. Kaikki kaltoinkohtelu ei siis ole seurausta persoonallisuushäiriötasoisista ongelmista.





Neiti Kettu

Kommentit